Virpi Koskela on pispalainen yhteisökouluttaja (FT), joka ohjaa tamperelaisessa Legioonateatterissa kokoontuvaa Metsäkissa2044 -hankkeen Metsäteatteri-ryhmää. Metsäteatterin tavoitteena on ”mielikuvittaa” utopioita suomalaismetsistä vuonna 2044.

 

Suomessa on edelleen aktiivisessa käytössä sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”. Mutta miten metsä vastaa? Miltä näyttää suomalainen metsä vuonna 2044, jos metsän ja metsäteatterilaisten utopiat siitä ovat toteutuneet?

 

Metsissä toteutettavan, ryhmälähtöisen, fyysisen teatterin esityksen ”Ja niin metsä vastaa” (työnimi) taiteellisena tavoitteena on etsiä dialogia suomalaisen metsän kanssa, tutkia ja tulkita sen ilmaisua mm. seuraavien kysymysten avulla: Miten metsä puhuu meille, mitä se haluaa sanoa? Miltä suomalainen metsä näyttäisi tulevaisuudessa, jos se saisi päättää?

 

Ja niin metsä vastaa” -esitys saa ensi-iltansa syyskuussa 2025, jolloin sen toistaiseksi kaikki neljä esitystä toteutetaan Tampereen alueen metsissä. Jokaisen esityksen jälkeen järjestetään yleisökeskustelu esityksen esiin nostamista teemoista.

 

Metsäteatterin esitys on suunnattu ihmisille, joita kiinnostaa monipuolisemman ja laajemman luonto- ja metsäyhteyden elvyttäminen, kasvi- ja eläinkunnan (mukaan lukien ihminen) monimuotoisuuden suojeleminen sekä uusi tapa elää planetaarisena olentona. Se on tarkoitettu myös kaikenikäisille metsiä rakastaville, suojeleville, hoitaville ja hyödyntäville tahoille. Ryhmän tulevaisuuden toiveena on myös päästä kiertämään ja keskustelemaan esityksellä mm. Suomen metsäteollisimpiin kuntiin – ja löytää näin luonnollista dialogia metsäteatterilaisten, metsien ja metsänomistajien välille.

 

Mahdollista kiertuetta ja lisäesityksiä varten on tarkoitus hakea lisärahoitusta keväällä 2025.

 

 

Metsäteatterin synty ja vaikutukset

Virpi Koskela

 

 

Legioonateatterin metsäteatterikollektiivi syntyi osaksi Metsäkissa2044 -projektia talvella 2024-2025, kun ohjaaja Virpi sai kasaan ryhmän metsässä tehtävästä teatterista kiinnostuneita ihmisiä. Ryhmä tutustui ja improvisoi aluksi Legioonateatterin tiloissa ja kirjoitti utopiatekstejä suomalaisista tulevaisuuden metsistä vuonna 2044 (kun metsäkissalla eli ilveksellä olisi kaikki hyvin).

 

kuva: Sami Kilpiö

 

Keväällä -25 harjoitukset siirtyivät ulos tamperelaismetsiin ja Virpi muokkasi onnistuneimpia demoja ja dramatisoi osia utopiateksteistä yhteen. Metsäteatterin esitys “Niin metsä vastaa” alkoi hahmottua touko-kesäkuussa, kun ryhmä pääsi kokeilemaan kohtauksia yleisölle Tampereen Viikinsaaren metsäisessä niemessä ja Taideresidenssi SäVärin lähimetsässä Sastamalan Sävin kylässä.

 

Fyysistä teatteria sisältävän teoksen koreografian teki helsinkiläinen tanssija-koreografi Wilma Seppälä. Esityksen laulu- ja rytmiosuuksista vastasivat ryhmän näyttelijät Aida Dominguez ja Venla Pesonen, jotka opiskelevat brasilialaista musicadocirculo -menetelmää. Koko paketti hahmottui kasaan elokuun harjoitusleirillä Taideresidenssi SäVärissä. Valmistunutta ensi-iltaa esitettiin Tampereen Pyynikin “Vanhalla laululavalla” eli Thermopylén aukiolla, Hervantajärven luonnonsuojeluaueella Makkarajärven metsäkappelissa ja Lentävänniemen Reuharinniemessä syyskuussa 2025.

 

Useat katsojat kommentoivat esityksen poikenneen totutusta:

Esityksessä oli jotain alkukantasta. Olin ihan haltioissani. Ei ihan perinteinen teatteriesitys, vaan oikein elämys! (Timo, katsoja Reuharinniemen esityksestä)

 

Jotkut kävivät katsomassa esitystä useampaan kertaan eri paikoissa. Erityyppiset luontoympäristöt ja vallitseva säätila vaikuttivat kulloinkin esityskokemuksiin:

Ensimmäisellä kerralla olin Thermopyleen aukiolla (Pyynikillä) vesisateessa sadetakin alla ja toinen kerta Makkarajärvellä kauniissa metsämaisemissa. Luonnon ja säätilan muutokset saivat molempiin kertoihin jotain uutta ja näyttelijät niin sanotusti mukautuvat luonnon tahdolle.  Näytelmä toi monenlaisia tunteita esille, kuinka hektisiä ja luonnosta irtautuneita nykyhetkessä ollaan, kuinka emme kunnioita luontoa riittävästi ja kuinka tärkeää on pitää ihmetys, uteliaisuus ja leikkisyys elämässämme. Meidän pitää ystävystyä, rakastua, luoda oma suhteemme metsään.  Pysäyttävä, hulvaton ja alkukantainen esitys.  (Mirella, Pyynikin ja Makkarajärven esityksistä)

 

Kun Metsäkissa2044 -projektiin sovitut esitykset olivat ohi, ryhmä ilmoitti halukkuutensa jatkaa metsäteatterin tekemistä. He kokivat saaneensa paljon merkitystä ja mieltä metsissä tapahtuneesta työskentelyprosessista.

 

Metsäteatteri esiintyy vielä kesällä 2026 sovitusti Metsäkissa2044 -loppuhappeningin yhteydessä Helsingin Kanneltalon läheisyydessä perjantaina 28.8. klo 18.00 (tarkka paikka varmistuu myöhemmin) ja Tampereella Kauppi-Niihamassa lauantaina 29.8. (tarkka aika ja paikka varmistuu myöhemmin).

 

 

 

Metsäteatterilaisista tuli puiden rakastajia

 

 

Legioonateatterin metsäteatterikollektiivi oppi kokemuksensa perusteella, että metsä- ja luontoyhteys on olemassa meissä edelleen, kunhan vain elvytämme sen. Esivanhemmillemme tuttu lumoutuminen ’metsän väestä’ voidaan kokea yhä edelleen:

Tunsin luonnon voiman, toivon etten unohda sitä. Metsän voima oli mahtava itse esityksissä, varsinkin sateessa. En ole ikinä kokenut sadetta niin. Koin, että olin itse maa ja metsä, joka otti sateen vastaan. Se oli hurjan voimakas kokemus. (Aida, yksi ryhmän esiintyjistä)

 

Ilmeisesti osa yleisöstäkin oli kokenut vastaava:

Mietin (esityksessä) että mitähän noi on oikeen vetäny, ja että mää haluan sitä samaa! Ja kun lähdettiin sieltä (metsästä), niin ei vituttanu yhtään niin paljoo enää... (Heikki, katsoja Reuharinniemen esityksestä 2025)

 

Puut, jotka Legioonateatterin metsäteatterin ”Niin metsä vastaa” -teoksessa olivat osa näyttelijäkuntaa ja näyttämökuvaa, muodostuivat ryhmälle erityisen merkityksellisiksi. Ryhmää inspiroi mm. Richard Powersin Pulitzer-palkitussa Ikipuut -teos, joka muistuttaa puiden viisaudesta ja kyvystä kommunikoida toisten puiden ja eliöiden kanssa:

Puut puhuvat toisilleen niin maanpinnan ylä- kuin alapuolellakin. Ne hoivaavat ja ruokkivat toisiaan ja koordinoivat yhteisiä toimia kasvualustaansa rakentamien verkostojen avulla. Ne luovat metsien kokoisia immuunijärjestelmiä. (Ikipuut)

 

Monet metsäteatterilaiset kokivat suhtautuvansa esitysprosessin jälkeen puihin eri tavalla, katsovansa niitä toisin:

Oon ihan kaupungissakin alkanut katsella ruohoa ja puita uusin silmiin. Se tuntuu minusta siltä, se on käynyt ehkä katsojillekin. (Leo, yksi ryhmän esiintyjistä)

 

Vaikka olen ollut paljon luonnossa aiemminkin, nyt tuntuu, että olen oppinut tuntemaan nimenomaan puita. Keskustelen oikeasti puiden kanssa. Metsien puolustaminen tuntuu nyt kliiniseltä verrattuna tähän puusuhteeseen. Luontosuhde on syventynyt. Kun katsoo läheltä, näkee paremmin. (Tiia, yksi ryhmän esiintyjistä)

 

Yhteinen organismi ollaan. Suhtaudun puihinkin nyt eri tavalla. Olen nykyään intensiivisessä kontaktissa niiden kanssa. (Laura K., yksi ryhmän esiintyjistä)

 

Suomalainen metsänpalvojakansa eli aikoinaan pyhässä yhteydessä elämää tuovaan metsään ja sen puihin, pyhiin uhrilehtoihin eli ’hiisiin’. Puita palvottiin jumalien kaltaisina. Pyhät puut, uhripuut eli pitämyspuut, siunasivat vastasyntyneitä, paransivat sairaita, suojelivat taloja, tiloja ja kyliä. Puille uhrattiin, kun haluttiin välttää pahaa tapahtumasta. Mitä tapahtui puille, tapahtui ihmisille. Ennen suhde metsiin oli monin tavoin vastavuoroinen ja dialoginen.

 

Kristinusko tuhosi luontouskon Pohjolaan levittäytyessään. ’Hiidestä’ tuli kirosana ja pyhiä puita alettiin kaataa. Kun esi-isämme ja -äitimme näkivät metsän täynnä parantavia henkiä, kristinusko tyhjensi metsät epäjumalista ja nykyinen taloususkonto tyhjentää metsäekosysteemiä monimuotoisuudesta. Metsistä on tullut tuotantopotentiaalia, biomassaa, ja nykyään, kun menemme metsään, menemme enimmäkseen yhdenikäisten puukasvustojen hallitsemille alueille. Ihmisen ja metsän suhteesta on tullut puhtaasti hyötysuhde. Legioonateatterin metsäteatteri-kollektiivi kysyykin, että mitä muuta se voisi olla? Millainen on aidosti monimuotoinen metsäsuhde?

 

Metsäteatterikollektiivin esitysprosessin kokemuksessa metsä näyttäytyi entiteettinä, joka viestii ja kommunikoi monin tavoin. Kokemus oli kokonaisvaltaisesti ravisteleva. Yhteys itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön voi löytyä (uudestaan) ihan lähimetsästä. Myös yhteisön keskinäiset tai henkilökohtaiset haasteet himmenevät ja häviävät metsässä (tämäkin tuli isossa ryhmässä todistettua monta kertaa).

 

kuva: Sami Kilpiö

 

Metsä ottaa omakseen ja hyväksyy ihmisen sellaisenaan – ja metsäteatterin esiintyjien kokemuksen mukaan toisella tavalla kuin sisätilojen valo- ja äänitekniikoin varusteltu musta laatikko. Lisäksi metsäteatterilaiset kokivat, että oppivat yhden kevään, kesän ja syksyn aikana sopeutumaan aiempaa paremmin metsän ja sen ilmaston erilaisiin olosuhteisiin. Välillä oli niin vaarallisia tuulia, että harjoitukset piti keskeyttää, välillä auringonvalo heijastui oksien välistä oikeassa hetkessä täsmälliseen kohtaan kuin taivaallinen spotti.

 

Metsä opetti olemaan ja elämään tässä hetkessä, pikkuruisena osana suurta ekosysteemiä. Samalla syntyi uudenlaista näyttämöllistä läsnäoloa osin päämäärättöminä improvisointien hetkinä, kun pysähdyttiin tarkkailemaan mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia: tuulen liikuttamia oksia tai heiniä, pilviä, eläinten liikkeitä tai ääniä, valon ja varjon leikkiä puiden rungoilla.

 

 

Rakastaminen aktivismina

 

 

Yksi tärkeä syy Legioonateatterin metsäteatterikollektiivin olemassaoloon ja haluun jatkaa teatterin tekemistä metsissä on luontokato- ja ilmastoahdistus, tarve tehdä jotain konkreettista.

 

Luontokadosta syntyvä ahdistus voi toimia myös käynnistäjänä uuteen, aktiivisempaan yhteyteen. Ahdistus ja epätoivo – yhteydettömyys – ajaa ihmisen kirjaimellisesti ”metsään” - luonto ikään kuin palauttaa ihmisen itselleen. Näin palataan samalla kokemukseen merkityksestä ja olemassaolosta.

 

Miksi emme huolehtisi itsestämme ja toisistamme kuten puut? Voisimmeko oppia jotain elintärkeää metsissä tehtävässä teatterissa? Mitä kaikkea monimuotoinen metsä voi meille opettaa? Miksi emme pysähtyisi oikeasti kuuntelemaan metsää ja sen puita?

 

Olemme sellaisia kuin olemme meitä ympäröivän luonnon ansiosta, emme omien ponnistustemme perusteella. Ihmisen ainoa mahdollisuus jatkaa elämää maapallolla, on luopua omasta erityisasemastaan. (Ikipuut)

 

Ihminen voi hyvin, jos ympäristö voi hyvin. Monimuotoisuuden kunnioittaminen ja keskinäisen riippuvaisuuden oivaltaminen on elämän ehto koko planeetalle nyt, kun ihmisen luontoa tuhoavat toimet ovat edenneet jo niin pitkälle. Metsäteatterikollektiivin näyttelijän sanoin (kun kysyttiin, mitä jäi mieleen viimevuotisesta työskentelystä metsässä):

… maan monimuotoisuus, sammaleet, pienet yksityiskohdat, tuo on tuon päällä, tuo maatuu, miten valtava symbioosi maassa on…yhteisen tekemisen kautta alkoi ymmärtää sitä luonnon järjetöntä viisautta, ja samalla tajuta sitä, miten tärkeä ihmisyhteisö on, miten jokaisella ihmisellä ympärillämme on iso merkitys... Kuinka tärkeistä, pienistä yksityiskohdista kokonaisuus syntyy.

 

Legioonateatterin metsäteatterikollektiivi haluaa olla viemässä eteenpäin metsistä välittämisen ja rakastamisen viestiä. Mikään maailmassa ei ole nyt tärkeämpää kuin ympäristöistämme ja toinen toisistamme - kaikista elävistä olennoista - huolehtiminen.

 

 

Lähteet:

 

Harva, U. (1948/2018). Suomalaisten muinaisusko. Helsinki: SKS.

 

Koskela V. (2018). Tapping Experiences of Presence to Connect People and Organizational Creativity. http://lutpub.lut.fi/handle/10024/158535 

Lähde, Erkki (2004). Luovuuden lähteellä.  Syväekologinen puheenvuoro.  Kuopio: Ekometsätalouden liitto.

 

Macy, J. (2006). Maailma rakastajana ja minuutena - keinoja maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseksi. Suom. Jussi Korhonen. Helsinki: Basam Books.

 

Powers, R. (2021). Ikipuut. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus.

 

Pulkkinen, R. (2014). Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus.