‹ Takaisin

Journalistit yhtä köyttä

 

Juha-Pekka Väisänen ja Jaana Kanninen ovat eläneet pitkän yhteisen tien aktivismin ja ystävyyden saralla. Yhteistyö jatkuu Metsäkissan merkeissä, toinen toistaan tukien. Tässä jutussa he kirjoittavat, mitä ajattelevat toisesta.

 

Journalistit katselevat maailmaa samanlaisten silmälasien takaa, tässä 1970-luvun vintage-lasien. Kuva JP (Juha-Pekka) Väisänen.

 

Jaana Kanninen:

Juha-Pekka Väisänen tekee elämästä performanssin

 

Olen kirjoittanut kaikista Metsäkissoista henkilökohtaisen kertomuksen, minun päässäni syntyneen muotokuvan. Ainoa, josta en ole osannut vielä kertoa, on pitkäaikainen ystäväni ja kolleegani JP, joka toimii Metsäkissassa somejournalistina, siis minun parinani. Oma tehtäväni on tuottaa perinteisempää journalismia metsäaiheista.

 

Istun Pand – taiteilijat rauhan puolesta -järjestön pikkuisessa galleriassa Kalliossa. Galleria on täynnänsä toinen toistaan hienompia käsitöitä, joiden joulumyynnistä osa menee rauhantyön tueksi.

 

Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin kertoa niin läheisestä ihmisestä kuin JP minulle on. Ja vastaus tulee etsimättä ympäristöstä, jota nyt katselen. Meitä nimittäin yhdistää metsäaktivismin lisäksi rauhantyö. Olemme toimineet Pandissa yhdessä rauhan puolesta niin kauan kuin muistan, vuosikymmenten ajan. Ja yhtä kauan olen seurannut hänen taiteellista toimintaansa.

 

JP on käsitetaiteilija ja journalisti, joka katselee kaikkea yhteiskunnallisten silmälasien läpi. Hän on opiskellut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiassa ja syventänyt opintojaan New Yorkin osavaltion yliopistossa Albanyssa ja Meksikon Escuela Esmeraldassa. Siten hän on erikoistunut muun muassa julkiseen taiteeseen ja seinämaalauksiin. Meksikosta lienee peräisin hänen ajatuksensa siitä, että taide kuuluu kansalle, mitä ajatusta hän toteuttaa taiteilijana määrätietoisesti.

 

Myöhemmin hän on opiskellut toimittajaksi Haaga Heliassa, jossa yhteisöjournalismista tuli hänen suosikkinsa, tietysti, hänen arvojensa mukaisesti. Siten somejournalistin tehtävä Metsäkissassa on kuin hänelle luotu.

 

JP ei arkaile ottaa kantaa, jos näkee ympärillään epäoikeudenmukaisuutta tai vahingollista politiikkaa. Ja niitähän tämänhetkinen maailmantilanne tarjoilee päivittäin: militaristista ajattelua, sodan lietsontaa, rasismia, jopa kansanmurhaa. Ja yhä pahenevaa ekologista kriisiä. Kaikki se varjostaa meidän kaikkien elämää. Mutta JP ei silti sorru pelkoon tai toivottomuuteen. Hän ei jähmety, vaan synnyttää toiminnasta iloa, valoa ja optimismia. Luovuus on hänen valtava vahvuutensa, ja joskus mielettömiltäkin tuntuvat ideat saavat hänen käsissään ymmärrettävän ja käsinkosketeltavan muodon. Siitä esimerkkinä on nyt kaksi vuotta vanha yhteinen rauhansivustomme www.uusisivu.fi.

 

Entä JP:n metsäsuhde? Uskoisin, että sekin on kerrottava taiteen kautta. Hän tekee Metsäkissa2044 -projektin loppuhuipennukseen, Kanneltalon näyttelyyn elokuussa 2026, performanssin. Siinä hän lukee kirjaa suolla. Kuvastaako tämä taiteilijan suhdetta metsään tai luontoon paikkana, jossa ideat syntyvät – taiteen alkukotina? Uskoisin, että on juurikin näin. Jos metsät ja luonto on JP:lle ajattelun koti niin ei ihme, että JP haluaa parhaillaan muuttaa kaupungista maalle.

 

Minulle JP on ennen muuta omaleimainen performanssitaiteilija, sillä hän on tehnyt koko elämästään performanssin. Sitä on hänen tapansa korostaa luovan työn ei-kaupallisuutta, sillä oman manifestinsa mukaisesti hän ei myy, vaan lahjoittaa teoksena ihmisille maksutta. Hän lahjoittaa töitään kadulla eri puolilla maailmaa aina kerran vuodessa. Itse tein Yleisradiolle dokumenttielokuvan vuoden 2004 lahjoitustapahtumasta Tallinnassa.

 

Muistanpa yrittäneeni olla hänelle töissäkin kerran. Hän oli omaan tinkimättömään tapaansa perustanut puhelinmyyntiyrityksen, josta tuli kapitalistista maailmaa kriittisesti tarkasteleva performanssi. En saanut myytyä mitään, joten minun oli luovuttava uudesta urastani. Myöskään JP ei kauan viihtynyt toimitusjohtajana, vaan haikaili jo eteenpäin.

 

Taiteilijan omin sanoin: ”Performanssit ovat hiljaista läsnäoloa, joissa taiteilijan ja yleisön välinen vuorovaikutus on avainroolissa.” Tästä esimerkkinä toimi performanssi "Sota ja rauha" Helsingin taiteiden yössä vuonna 2024. Hiljaisessa lukuperformanssissa ihmiset istuivat lukemassa Tolstoin klassikkoromaania suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, ukrainaksi, arabiaksi ja hebreaksi.

Kaikki kansat ovat yhtä, kaikki toivovat syvällä sydämessään maailmanrauhaa.

 

Vielä on yksi asia, mikä meitä kahta yhdistää: espanjan kieli. Latinalainen Amerikka on meidän molempien sydämen keskiössä, eikä se lähde sieltä niin kauan kuin elämme. Sitä eivät haalista pitkät etäisyydet, eivät erot eikä itse kuolemakaan. Siinä mielessä olemme kuin samasta puusta veistetyt, rakas kolleegani ja minä.

 

Juha-Pekka Väisänen:

Jaana Kanninen – toimittaja, joka näkee maailman tarkemmin

 

Kun palasin Kuubasta 2000‑luvun alkumetreillä karibialaisen mieheni kanssa Suomeen, ystävyydestä Jaanan ja hänen chileläisen puolisonsa Chasan kanssa tuli meille turvapaikka. Ei niinkään fyysinen paikka, vaan tila, jossa ajatukset saivat hengittää ja jossa maailma avautui uudella tavalla. Heidän seurassaan syntyi radikaali, rakkaudellinen ajatushautomo, jossa maailmanpolitiikka, arjen kriisit ja utopiat kulkivat samassa keskustelussa ilman hierarkioita. Jaanan työ Yleisradiossa avasi minulle ovia ihmisiin ja ilmiöihin, joihin en olisi muuten koskaan saanut henkilökohtaista kosketusta. Chasa puolestaan näytti, mitä rauhantyö on silloin, kun se eletään todeksi.

 

Yhteinen aktivismimme on ollut minulle kuin oma yliopisto — sellainen, jossa ei jaeta tutkintoja vaan suuntaa. Jaana vähän samaan tapaan kuin ihailemani yhdysvaltalainen toimittaja Jay Rosen on näyttänyt, mitä tarkoittaa journalistinen vastuu ja yhteiskunnallinen selkäranka, ja miten ne pidetään suorina silloinkin, kun maailma ympärillä taipuu. Metsäkissassa Jaana on se ammattilainen, joka osaa yhdistää journalistisen eetoksen ja aktivismin ilman, että kumpikaan menettää uskottavuuttaan. Hänen kanssaan työskentely on jatkuvaa oppimista: miten rakentaa juttu, joka ei vain kerro maailmasta vaan myös muuttaa sitä.

 

Jaanan journalistinen identiteetti on kirkas ja tinkimätön. Hänellä on harvinainen kyky nähdä metsäaiheissa sekä ekologinen että poliittinen ulottuvuus — ja kirjoittaa niistä tavalla, joka ei alistu kompromisseihin. Hänen ympäristöjournalismissaan kuuluu vuosikymmenten kokemus, mutta myös herkkyys kuunnella niitä, joiden ääni ei yleensä kanna kauas. En yhtään ihmettele, että Jaanalle myönnettiin vuonna 2013 tiedonjulkistamisen valtionpalkinto ilmastonmuutosta käsittelevästä raportoinnistaan. Hänen työnsä on esimerkki siitä, miten journalismi voi olla rauhantyötä: hiljaista, sitkeää ja välttämätöntä.

 

Jaanan suhde yhteiskuntaan on analyyttinen, mutta ei koskaan kyyninen. Hän näkee rakenteet, mutta myös ihmiset niiden sisällä. Hän ymmärtää, miten pienet valinnat kytkeytyvät suuriin seurauksiin. Jaana opetti minulle, mitä ILO 169 tarkoittaa ja miten se liittyy saamelaisten oikeutettuun taisteluun omasta kielestä, kulttuurista ja maasta — ja avasi silmäni suomalaiselle valtapolitiikalle vähintään yhtä hyvin kuin muut marxilaiset ystäväni. Hänen arvonsa — oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja rauha — eivät ole iskulauseita vaan käytännön tekoja, jotka näkyvät jokaisessa yhteisessä projektissamme. Jos journalismi on mahdollisuus tarttua epäkohtaan kaksin käsin, Jaana tekee sen aina ensimmäisenä.

 

Jaanan metsä- ja luontosuhde on minulle yksi hänen työnsä ydinkohdista. Hän ei lähesty metsää romanttisesti, vaan tieteellisenä ja samalla syvästi henkisenä kokonaisuutena, jonka kohtalo on sidottu meidän kaikkien tulevaisuuteen. Kun kuljemme metsässä — ihan oikeasti tai journalistisessa viidakossa — Jaana näkee yksityiskohdat, joita minä en ehkä edes huomaisi: sammaleen kosteuden, puiden välisen keskustelun, hiljaisuuden poliittisen merkityksen. Ja joskus mietin, miten hän pystyy näkemään niin paljon enemmän kuin minä. Siinä missä minun luontosuhteeni vasta hahmottuu, kulkee Jaana jo pitkällä. Hänelle metsä ei ole vain aihe, vaan paikka, jossa maailma tulee ymmärrettäväksi ja tulevaisuus mahdolliseksi.

 

Harva muistaa, että Jaana on myös kuvantekijä — taiteilija, joka pitää yllä silmän ja käden yhteyttä piirtämällä mallista. Hänen piirustuksissaan näkyy ihminen tai maisema ilman turhaa dramatiikkaa. Olen luvannut olla mukana, kun hänen seuraava näyttelynsä toteutuu, sillä Jaanan taiteessa on samaa hiljaista voimaa kuin hänen dokumentaarisessa työssään. Kaikki hänen tekemisensä on luovaa prosessia, jossa käsi ja ajatus — muutos ja tulevaisuus — kulkevat rinnakkain.

 

Ystävänä Jaana on nopearytminen, analyyttinen ja sydämeltään levoton — juuri sellainen kuin ehkä minäkin. Meillä on yhteinen tapa tarttua asioihin heti eikä ylihuomenna. Ajattelemme usein kuin yhteen ääneen, että asiat eivät voi jäädä makaamaan paikoilleen. Nauramme sille, kuinka moni hermostuu, kun kysymme uudelleen ja uudelleen jonkun asian etenemisestä. Miksi parempi maailma ei ole jo valmis! Yhteinen työ- ja opiskeluhistoria Latinalaisessa Amerikassa ja espanjan kieli ovat kuin salakieli — meidän oma kulttuuri, joka kantaa meitä yli vaikeidenkin aikojen.

 

Jaanan viisaus ja herkkyys ovat auttaneet minua silloinkin, kun en ole itse osannut olla hänelle tueksi. Chasan kuolema oli hetki, jolloin sanat loppuivat minulta kokonaan. En osannut lohduttaa, enkä ymmärtänyt Jaanan ja Chasan zeniläistä suhtautumista kuolemaan. Sittemmin olen alkanut hahmottaa, mitä Jaana tarkoitti puhuessaan esi‑isien seuraan palaamisesta. Hänen ajatuksensa ovat auttaneet minua hyväksymään oman epävarmuuteni ja sen, että elämä ei aina kerro, mihin olemme matkalla — mutta se ei tee matkasta merkityksetöntä.