‹ Takaisin

 

Teatteri on osa tieteen ja taiteen yhteistä Metsäkissa2044-hanketta. Sitä vetää ohjaaja Virpi Koskela, joka on kerännyt ympärilleen ryhmän teatterin harrastajia. He rakentavat yhteisöllistä teatteriesitystä metsään, etsivät omaa utopiaansa.

 

Teatteri mahdollistaa utopiat

 

Jaana Kanninen 

 

 

                                                                  Teatteriohjaaja Virpi Koskela. Kuva JP (Juha-Pekka) Väisänen.

 

Teatteriesityksen luominen on vasta aivan aluillaan, eikä sen lopputuloksesta vielä voi sanoa paljonkaan. Mutta esityksen henkinen sisältö on jo selvä Virpille: ”Tavoitteena on kokemuksellinen metsästä ja sen entiteeteistä oppiminen. Tutkimme sitä, mitä metsä voi meille itsestään opettaa. Toivon, että teatteri Metsäkissa2044 -projektissa saisi ihmiset menemään syvemmälle omiin metsiin....eli itseensä ja omaan luontosuhteeseen. Minusta mikään ei ole merkityksellisempää tänä aikana kuin ihmisten luontosuhteen vahvistuminen.”

 

Virpi on jo teettänyt työryhmällään tekstejä metsästä. Metsäkissan näkökulmasta kirjoitetut tekstit kertovat tulevasta utooppisesta metsästä, missä kaikki voivat hyvin, niin ihmiset kuin metsien kanssaeläjämme. Osa teksteistä käsittelee myös nykyisyyttä.

 

Sen metsäkissa tuntee anturoillaan maassa. Jalkojen alla on suurta raivoa. Maa se on kaikista vanhin ja viisain. Se ei ole koskaan väärässä. Sillä maa on ollut aikojen alusta saakka läsnä ja nähnyt monet mullistukset. Maan raivo ei ole pahaa, vaan pikemminkin tietoisuutta siitä, että se joutuu ennen pitkää palauttamaan tasapainon kaiken olevaisen välille. Silloin tapahtuu suuri suru kaiken kanssa mitä hän kantaa, mutta tokikin siitä aina uusi kukoistus lähtee – ja maa luo uuden luomakunnan. Mitenkähän tässä vielä tulee käymään, ajattelee metsäkissa.

 

Virpille itselleen metsä on hyvin merkityksellinen, sillä hän on kasvanut aikuiseksi metsän rinnalla. Hän kertoo, että hänen metsäsuhteensa ulottuu aivan lapsuuteen saakka. Hän varttui Iijokivarressa, muutaman kilometrin päässä Yli-Iin kylän keskustasta. Hän muistaa hyvin, kuinka leikki käpylehmillä pihamäntyjen juurakoissa. Kotipihan männyn oksasta tuli hänen salainen paikkansa, mihin hän käpertyi omaan maailmaansa ja lukemaan.

 

Vahva luontosuhde on myös hänen luonnonsuojelumielisen isänsä ansiota. Tämä ei säästellyt sanojaan, kun puhui soiden ojituksesta, jokien patoamisesta tai avohakkuista. Siten Virpi sai jo lapsena esimerkin siitä, että asioihin voi puuttua, kun näkee epäkohtia.

 

Synnyinmaisema jokineen ja metsineen kaivautui syvälle Virpin sieluun jo lapsena. Mutta asuttuaan vuosia eri kaupungeissa kuten Oulussa, Tampereella ja Lahdessa hänelle on tullut tärkeäksi toimia lähiluonnon puolesta. ”Viime vuosikymmeninä itselleni rakkaimmat metsät ovat kesämökillämme Ruoveden Kalliojärvellä, rotkojärven ympärillä lähellä Helvetinjärven kansallispuistoa. Tällä hetkellä siellä liehuvat paikoin UPM:n hakkuunauhat. Yksityinen maanomistaja on avohakkaamassa aluetta. Täydellistä typeryyttä alueella, missä pesii metso, ilveksiä, haukkoja, pöllöjä, monia uhanalaisia lintuja, mäyriä”, hän suree.

 

Suljen silmät ja huokaisen tyytyväisenä. Metsä on terveempi ja sitä kautta myös minä. Olen yhtä metsän kanssa, niin kuin jokainen täällä planeetalla olemme yhtä toistemme kanssa. Metsä on pyhä, metsä on mystinen, metsä on meidän kulttuurillinen identiteetti ja alkulähde. Jokaisen meistä tulee saada nauttia siitä näin eheänä. Raakusta metsäkissaan.

 

Myös Virpi Koskelan innostus teatteriin sai alkunsa hänen lapsuudestaan Yli-Iin metsissä, joissa hän leikki serkkujen ja ystävien kanssa. He pukeutuivat erilaisiksi hahmoiksi ja ohjasivat esityksiä kotipihan navetanporstuassa. Ensimmäiset ”ohjaukset” hän teki noin 12-vuotiaana. ”Pakotin pikkuveljeni ja nuoremmat serkkuni esiintymään ja laulamaan omituisissa hahmoissa. Tästä syntyi vähäksi aikaa juhannusjuhlien traditio, jonka pääsylipputuloilla me lapset keräsimme ihan mukavat karkkirahat sukulaisilta ja naapureilta”. Koskelan kiinnostus teatteriin syveni Oulussa musiikkiluokilla ja erityisesti Madetojan musiikkilukiossa, kun hän liittyi Satu Niirasen tanssiteatteriryhmään. Opiskelut Tampereella veivät hänet Ylioppilasteatteriin, mikä vahvisti hänen suuntautumistaan teatterialalle.

 

Teatteri on Virpille tapa käsitellä sekä mahdollisia että mahdottomia asioita leikin ja etäännyttämisen kautta. Hän korostaa teatterin olevan yhteistyötä ja yhteisen mielikuvituksen tulosta, joka lisää ymmärrystä ja itsensä tuntemusta. ”Itselleni teatteri on juuri mielikuvituksen ja leikin kautta toimimista, eräänlainen elinehto. Teatteri mahdollistaa vaihtoehtoiset maailmat, utopiat. Teatteri mahdollistaa kokoikäisen leikkimisen.”

 

Virpi oli mukana perustamassa Tampereelle Legioonateatteria vuonna 1994. Sen toiminnan tavoitteena on ehkäistä nuorten aikuisten syrjäytymistä ja sosiaalista pahoinvointia teatteritoiminnan avulla. Legioonateatteri on maassamme sosiaalisen ja soveltavan teatterin pioneeri.  Legioonateatteri on ollut Virpille kuin korkeakoulu, joka on opettanut ihmisten välisistä suhteista paljon. ”Legioonateatteri on opettanut läsnäolosta, yhdenvertaisuudesta ja huumorista. Onnellisinta on nauraa ja itkeä yhdessä.”

 

Filosofian tohtoriksi Lappeenrannan yliopistossa vuonna 2018 väitellyt Virpi Koskela teki väitöskirjansa läsnäolon kokemuksista ja niiden suhteesta luovuuteen ja innovatiivisuuteen organisaatioissa. Hän havaitsi, että läsnäolo mahdollistaa ihmisten luovuuden kukoistamisen.  Teatteri läsnäolon taiteena on tässä keskiössä. ”Teatteria ei voi kelata alkuun tai katsoa täysin samanlaisena uudestaan. Se on aina uniikkia, kuten jokainen läsnäolon hetki. Metsäteatteriin väitöskirjani liittyy myös niin, että uskon luonnossa tapahtuvan läsnäolon inspiroivan ihmisiä uusiin suuntiin. Metsä kyllä vie meidät sinne, minne pitääkin.”

 

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.

 

Metsäkissa2044-hankkeessa on kyse utopiasta. Millainen voisi olla metsä, jossa kaikilla sen asukkailla olisi hyvä olla viimeistään vuonna 2044? Hankkeeseen osallistuvat ryhmät kirjoittavat oman näkemyksensä utopiametsästä sekä prosessin alussa että lopussa. Tässä jutussa on mukana alkuvaiheen tekstejä.

 

Millainen metsäteatteri näistä syntyy, on vielä näkemättä, se uinuu kuin syvällä simpukan sisuksissa. Sen Virpi voi jo paljastaa, että lopputulos on korkeintaan tunnin kestävä teos, joka esitetään metsässä. Teoksessa ei käytetä teknologiaa, luultavasti ei puhettakaan. Kaikki tapahtuu metsän ehdoilla ja sitä kunnioittaen: ”Teoksessa voi olla metelöintiä, hymisemistä, karjuntaa, kuiskaamista, hiljentymistä ja hiljaisuutta. Teatteri mahdollistaa oikeastaan ihan mitä vaan, hiljaisuuskin voi olla ihan mitä hiljaisuutta vaan - riippuen tietenkin siitä, millainen juttu on syntymässä. Metsä voi olla joskus hyvinkin kovaääninen - riippuen siitä, mitä siellä milloinkin on meneillään: onko metso tai teeri soitimella, korpit haaskalla, juopporemmi mökillä tai metsäkone vauhdissa.”

 

Joidenkin metsäteatterin jäsenten teksteissä esiintyy hyvin synkkiä dystooppisia ajatuksia. Niiden mukaan tarvitaan suuri ja tuhoisa sota, ennen kuin uusi, rakentava suunta löytyy. ”Sota tietenkin pelottaa välillä. Kaikki sodat, ne ovat niin totaalisen turhia. Miksei armeijoita valjasteta luonnonkatastrofien ehkäisemiseen ja torjuntaan, yhteisen kotiplaneetan suojelemiseen?” Näin kysyy metsäteatteriryhmän vetäjä Virpi Koskela.

 

Ihmisiä on täällä jäljellä kaikenlaisia vielä, vähemmän kuin ennen, mutta heidän on opittava elämään sopusoinnussa niin toisten kuin Hiljaisen tiedon kanssa. Heidän on opittava luopumaan. 

Tästä kukkulasta on tullut minulle rakas, sillä vietin niin paljon aikaani tähystyspisteelläni. En enää pelkää enkä ole valmiudessa juoksemaan vehreään laaksoon, vaan makoilen tässä puun alla ja katselen kaikkea uutta, joka kasvaa. Katselen ihmisiä alhaalla, jotka opettelevat kasvamaan. 

 

Voi olla, että lisääntyvä sodanlietsonta ja militaristinen ilmapiiri johtavat sivilisaation romahtamiseen, ja uusi hyvä löytyy vasta katastrofien kautta, arvelee Virpi Koskela. ”Siksi tuntuu hyvältä uida vastavirtaan, kohti utopioita, kohti toisenlaista ajattelua. Tutkia ja kokeilla, toiminnan kautta. Itse haluan toimia rauhan ja yhteistyön puolesta niin kauan kuin elän. Myös positiivinen kansalaistottelemattomuus on minulle tärkeää, sellaisia lakeja ei kannata noudattaa, jotka ovat vastoin eettisiä periaatteita, luontoa tai ihmisoikeuksia.”

 

Tällainen on Virpin oma metsäkissan utopia:

 

Tassuttelen eteenpäin sammalikossa, joka on täynnä erilaisia muotoja, värejä ja tuoksuja. En osaa nimetä niitä, enkä usko, että entinen vainoajani ihminenkään osaisi, koska maassa on nyt kymmenen kertaa enemmän lajeja kuin silloin, kun Muutos alkoi.

Siitä ei ole kauaakaan, kun ihminen vielä luuli omistavansa tämän metsän. Se halusi vain ottaa kaiken hyödyn irti, avohakata, raiskata ja riistää metsiä ja toisiaan. Se tuhosi omaa lajiaan ja meitä muita minkä ehti, hankki aseita ja armeijoita, hakkasi puita ja kaivoi maita, vain taatakseen itselleen ja omalle perheelleen hetkellisen onnen. Sitten tapahtui jotakin, alkoi Muutos. Ihminen kyllästyi vihaamaan, omistamaan ja riistämään. Sitä kun oli jatkunut jo niin kauan, kenties vuosituhansia. Ihminen tajusi, että se tuhoutuu itsekin, mikäli sama meno jatkuu. Se alkoi kuunnella metsää. Se kuuli. Me juttelimme sille alkuperäisiä, muistutimme tärkeistä yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka vielä muistivat, tiesivät. Metsä on pyhä, elämä on pyhä. Jos sitä riistää, kuolee itsekin, koska riistää itseään.

 

Kuluvana keväänä teatterilaiset etsivät teoksen muotoa, harjoittelevat sitä huhtikuusta lähtien. Loppukesällä leireillään, ja syksyllä teosta esitetään useammassa metsässä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Metsäteatterin harjoitusrinki. Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen